Vallanjako

Elina Ruohonen, VALLANJAKO 22.2.2017 — 12.3.2017 tm•galleria, Erottajankatu 9 B (sisäpiha) 00130 Helsinki‘
Teos alkaa syntyä tyhjässä hiljaisessa tilassa, jossain syvässä olemassaolon kerroksessa, missä keinun todellisen ja mahdollisen välillä.’ ‘Näillä teoksilla ei ole mitään tekemistä fantasian kanssa. Niissä luodaan tilaa kaikenlaiselle orgaaniselle. Näyttely on sanaton puhe eliölajien puolesta, tutkimus ihmisten kasvien ja eläinten yhdistelmistä – ja kunnianosoitus luonnolle.’‘Jätän katsojan turvallisesti heijastavan pinnan ulkopuolelle. Samalla pinta on suoja Apinamadonnalle, hänen lapselleen ja muille syntyneille olioille. Erilaisuuden voi rauhassa kokea omalta puoleltaan.’

Elina Ruohosen teokset on maalattu öljyvärillä läpinäkyvälle akryylilevylle. Maalaustekniikka on käänteinen. Ensin maalatusta kerroksesta tulee työn päällimmäisin kerros, teos on tavallaan aloitettu viimeistelevällä kerroksella. Akryylilevyn pinta heijastaa sekä tilan että katsojan osaksi teosta. Katsojasta voi tulla hetkeksi sen liikkuva elementti. Vallanjako-näyttely käsittää 13 teosta vuosilta 2016-17.

Teoksissa tarkastellaan elollisten olioiden muotoja ja mutaatioita, tulevaa mahdollista aikaa, jolloin eliölajien voimasuhteet ovat muuttuneet. Ihmisten sijaan eläimet ja kasvit ovat nousseet valtaan. Ihmisen eloonjääminen on kiinni siitä, miten hän onnistuu kuromaan tulemistaan hänelle outoon uuteen yhteisöön. Eevan alaraajat ovat sekoittuneet kissaeläinten laumaan. Teoksessa näkyy naisen yläruumis ja pantterien eturaajat, muut kehojen osat ovat sulautuneet toisiinsa. On lukuisia asioita, joista voi luopua kadottamatta itseään. On lukuisia olioita, joiden elämä paranee, jos alamme tiedostaen korjaamaan jäljelle jääneitä toimiamme toista ajatellen.

Teoksissa myös eläimet yrittävät solmia suhteitaan kloonattuihin olioihin – ja ehkä tasavertaisemmin myös ihmisiin. Voimakkaat väri- ja valokontrastit kertovat meille ehkä tapahtuman raakuuden – tai mitä yhteyden etsiminen toiseen paljaimmillaan on. Osaammeko rakentaa yhteisömme uudelleen kummankin, aidon ja keinotekoisen läsnäollessa? Kuka päättää, kuka ajattelee, kuka toimii?

Dama con l’ermellino’ssa, Naisessa ja kärpässä (asetelma da Vincin samannimisestä teoksesta) Cecilia Gallerani katsoo viistosti teoksen läpi. Hänen sylissään oleva kärppä olisi kuollut ennen kuin liannut valkoisen turkkinsa. Valkoinen oli puhtauden symboli. Nyt kärpällä on musta turkki. Gallerani pitää sylissään jotain hyvin outoa, kärpänoloisen hahmon häntä on pystyssä, se on aktiivisempi kuin edeltäjänsä – eikä Cecilian käsi ole sen päällä valtijattaren elein. Kärpällä on nyt oma tahto.

Tai sitten, mitä jos unohtaa sanat, ja ihan ilman käsitteittä katselee itseään osana tuota kummallista, mutta mahdollista todellisuutta, jossa ihminen ei enää sanelekaan tapahtumien kulkua, kasvit vuoraavat lämmenneen maapallon teknologiset laitteet ja eläimellinen ottaa vallan. Ganesha heiluttaa Luomakunnan helminauhaa ja ilmassa leijuu toive, että apina löytäisi tasapainon laskuvarjoillaan saapuessaan maahan. 

Teksti Mari Krappala TaT, dos.